Ukkospilvet tummentavat veden pinnan lähes mustaksi. Ilmassa on sähköä ja jotain pahaenteistä, kuin järvessä liikkuisi kalojen mukana jotain muinaisia hirviöitä. Näkki, joka nappaa varomattoman uijan tai hauki, joka puree varpaaseen. Ainoa isompi peto, jonka oikeasti tiedän järvestä nostetun, on se kuuluisa Paimelanlahden lahna, isoin järvestä saatu lahna ikinä Suomessa (eikä edes taida olla mikään peto). Tuuli yltyy ja vaahtopäät laukkaavat villeinä pitkin järven selkää. Kun sade alkaa, seuraan isoja pisaroita, jotka järven pintaan osuessaan yrittävät hypätä takaisin ylöspäin. Pian sateenkaari näyttää aarteen sijaitsevan keskellä järveä ja mietin, että aarrehan tuo on, koko Vesijärvi.
Keskikesän päivänä aurinko tanssittaa säteitään kevyesti liplattavilla aalloilla ja on kuin tuhansia jalokiviä välkkyisi järvessä. Kuljen pitkin rantaviivaa ja etsin aaltojen tuomia aarteita. Löydän vain vanhanaikaisia limsapullon repäisykorkkeja, jotka ovat tehneet pitkän matkan keskeltä järveä rantaan. Kerään ne talteen ja mietin, että mikä on seuraava historiallinen kertymä, jonka järvi luovuttaa rannoilleen. Yöllä täysikuu tekee sillan, jota pitkin uin. Kellun selälläni ja näen kirkkaimmat tähdet.
Joinain syksyinä järvi jäätyy niin, että jään läpi näkee pohjaan saakka. Katselen järvisimpukoiden tekemiä polkuja pohjahiekassa ja ihailen jäähän jäätynyttä järvikasvin palaa, joka on kuin koru. Avannon viereen nostetut jääpalat ovat kauneinta suomalaista designia. Luistelu tuollaisella jäällä on melkein pelottavaa, mutta samalla niin mahtavaa, kun koko jääkenttä on käytössä. Hiihtäjät valtaavat jään, kun on satanut lunta. Vapaaehtoiset tekevät latuja ja ihaillen katselen jäällä sujahtelevia suksijoita. Lämpötilojen vaihtelu saa jään laulamaan ja kumisemaan; ääni jota voin kuunnella pimeässä talvi-illassa pitkän aikaa.
Keväällä jää muuttuu mustaksi eikä sille ole enää menemistä. Auringon sulattamat jääpuikot pitävät omaa helinäänsä ja jännitämme rannalla, sulaako jää paikoilleen vai ottaako mukaan rantojen laitureita. Joskus tuuli painaa sulavia jäälauttoja rantaan päin niin, että rantapenkere joutuu väistymään ja painuu kasaan jään alla. Lautat nousevat pihaan asti. Varma kevään merkki on rantaruovikossa pulloon puhalteleva kaulushaikara ja omaa reviiriään etsivien joutsenten huudot. Järvi on täynnä elämää.
Lähdemme Lahden satamasta veneellä puolisoni kanssa ja auringonlasku on upea. ”Katso, miten upea auringonlasku”, huikkaan. ”Eiköhän ajeta sinne”, vastaa mieheni.
Sellainen on minun Vesijärveni, tarjoaa koko vuoden elämyksiä, virkistystä ja rauhoittumisen hetkiä.
kirjoittanut Anna-Kaarina Taarasti
