Kun ihminen näkee jotain mielestään kaunista tai mielenkiintoista, hän usein tarttuu kameraan, nykyisin useimmiten älypuhelimeensa, ja taltioi näkymän laitteen muistiin. Hienosti sanottuna hän ikuistaa sen. Näin syntyy ”image”, jossa kuvaaja on samalla ottanut omakuvan, selfien, omasta itsestään: Millainen on se minä, joka halusi tallentaa ja usein vielä jakaa muillekin tuon merkittävän hetken. Miten helppoa se nykyään onkaan verrattuna entisiin ei-niin-hyviin aikoihin näissä asioissa. Voimme siis mielestäni sopia, että myös Vesijärvestä otetuissa kuvissa on kuvaaja aina itsekin mukana.
Rakas lähivetemme Vesku tarjoaa ihanteelliset mahdollisuudet kuvalliseen ilmaisuun. Antiikin neljästä peruselementistä puuttuu vain tuli, sillä muut kolme: maa, ilma ja vesi ovat läsnä. Tuo kolmiyhteys erilaisine variaatioineen luo houkuttelevia tilaisuuksia taltioida hetki ja tunnelma henkilökohtaisen näkemyksen ja kameran tekniikan suomin edellytyksin omaksi ja jaettavaksi iloksi. Järvi poseeraa jatkuvasti vaihtuvin elein ja ilmein ja kuvaajan on vain oltava valppaana sieppaamaan parhaat hetket. Tämä edellyttää usein kärsivällisyyttä ja jalkatyötä. Onneksi kamera eli puhelin on lenkkeilijän perusvarusteita!
Mitä tapahtuu järven yllä leijuvassa ilmassa ja vielä senkin yläpuolella kaartuvassa avaruudessa? Sumu pehmentää jyrkkiä ääriviivoja ja luo tunnelmaa. Sumuinen aamu onkin hyvä ajankohta lähteä ulkoiluttamaan kameraansa rannalle. Nouseva tai matalalta veden yli paistava aurinko tuo lisäarvoa kuvien tunnelmaan. Itse auringonlasku järven taakse on varmaan kuvatuimpia luontoaiheita, kauneudestaan huolimatta lähes puhki kulutettu. Mutta Laasonpohjan horisonttiin laskeva mollikka veteen kuvastuvine siltoineen saa kyllä paatuneenkin kuvaajan sydämen sykähtämään ja painamaan laukaisinta! Niemen kallioiden takaa järven yli nousevan täysikuun vangitseminen vaatii hieman enemmän suunnittelua mutta onnistuu sekin jalustan kera.
Vaikka kirkkaan sininen taivas järven yllä onkin auringonpalvojan toivoma, se ei valokuvaajalle ole aivan ihanteellinen. Valo on kovaa ja varjot jyrkät. Pelkkä tyhjä taivaankansi on hieman ”postikorttimaisen tylsä”, ainakin jos se hallitsee kuvaa. Järvitaivaalle kerääntyvät pilvet sen sijaan tuovat sisältöä maiseman ilmeeseen, olivatpa ne sitten puhtaanvalkeita poutapilviä tai jylhäntummia ukkospilviä. Jälkimmäisten seurana voi taidolla ja onnella vielä vangita kuvaan salaman. Kesällä saattaa sateen sattuessa taivaalle kohota värikäs kaari ja pakkaspäivänä ilmassa leijuvat jääkiteet muodostavat auringon ympärille erilaisia kehiä haloilmiön muodossa. Talvinen pimeys voikin sitten tuoda kuvattavaksi varsinaisen herkun: revontulet! Avarassa järvimaisemassa taivaallisten ilmiöiden kuvaamiseen on hyvät mahdollisuudet.
Seuraava antiikinajan peruselementti maa lienee järven maisemakuvissa visuaalinen itsestäänselvyys koska järvi on ”aivan rannassa”. Ja jo yksikin saari ulapan yksitotista autiutta elävöittämässä lisää kuvan mielenkiintoa ja halua katsella sitä. Onneksi Vesijärvellä riittää sekä rantaa että saaria! Aamun ja illan punertava valo tuo niiden väreihin pehmeää tunnelmaa ja illan sinisen hetken hyödyntäminen voi sekin kannattaa. Nykytekniikka on tuonut droonien muodossa ennen hankalasti saavutettavan lintuperspektiivin jokamiehen ulottuville ja tilaisuuteen on todella tartuttu! Mikäs siinä, maisema avartuu yläilmoista ja perspektiivi paranee kuin ennen näkötornista tai korkealta näköalapaikalta katsoen. Lahden Suurmäki, Salpausselkä, Tiirismaa sekä itärannan kalliot kuten Pasolanvuori vuori tarjoavat nekin mahdollisuuksia ylempää tapahtuviin kuvauksiin ja hieman zoomia käyttäen voi maan osuutta kasvattaa pelkän järvenselän kustannuksella.
Itse rantavyöhyke tarjoaa paljon mahdollisuuksia varsinkin luonnon lähikuvauksesta kiinnostuneelle. Ja nykykameroillahan kohteen tarkentaminen onnistuu aina muutaman sentin päähän. Kuvaajaa odottaa kasvien ja pikkueläinten monimuotoinen maailma. Kastepisaroissa kimaltelee ristihämähäkin taidokas seitti, lepänrungolle laskeutuu välkkyväsiipinen sudenkorento ja rantakukassa ruokailee tuttu nokkosperhonen. Tyynen rantaveden ylle kaartuva ja siihen peilautuva kaisla tai sara saattaa innostaa kuvaajan tuottamaan pelkistetyn ja taiteellisen kuvan. Rantaveden päällyskasvillisuuden yllä lentelevät siniset tytönkorennot ja pitkähäntäiset surviaiset. Rantakivikolla tepastelemasta voi vielä bongata västäräkin, rantasipin tai jopa meriharakan. Eloisia siivekkäitä kuvatessa avuja ovat zoomaus ja tarpeellinen nopeus sekä kameran sulkimessa että kuvaajan toiminnassa.
Entä mitä antaa kuvaajalle antiikin peruselementtien kolmas, vesi? Paljonkin. Juuri vesiaiheessa luultavasti kuvautuu järven sisin olemus, sen sielu. Pinnalla tapahtuu paljon kuvauksellista. Vedenpinta elää laineen liplatuksesta valkoharjaisiin vaahtopäihin auringonvalon kimaltaessa ja koko järvenselän kimmeltäessä vastavalon loisteessa. Kuvan epäterävänä taustana tällainen luo kauniin boke-ilmiön pyöreine valopalloineen. Talvi tuo omat aiheensa, eivätkä ne huonoja olekaan. Mustalle teräsjäälle ilmestyy kuuran ja huurteen kasvattamia saniaismaisia pakkaskukkia sekä ohuen lumipeitteen laikuttama abstraktinen, mustavalkoinen kuviokenttä. Myrskytuuli voi valkaista rantaleppien rungot koko pituudelta ja kun lumi näistä osittain sulaa, syntyy rantalepikkoon vaikuttava seeprakuvio. Siis kuvan paikka! Myöhäissyksyn hyinen aallokko taas pärskii kivien ja rantakasvien pintaan jääkuoren, jota kauneimmillaan koristavat erimuotoiset ja -pituiset jääpitsit ja puikot. Tuulessa heiluvat ja aaltojen keinuttamat järviruokojen varret keräävät tyvilleen pisaramaisia jäämyhkyjä vain odottamaan kameraa vaikkapa Mukkulan tai Myllysaaren rannoilla. Järven talvinen lumilakeuskaan ei ole aivan vailla kuvaajan mielenkiintoa. Kevättalvella tuuli kovertaa teräshankea ja muotoilee siihen näyttäviä taideveistoksia. Kevään klassikkoaihe onkin sitten jäidenlähtö. Tuuli puskee rannalle jäätelejä, jotka murtuvat kulmikkaiksi puikoiksi ennen sulamistaan. Näky on kuin parasta suomalaista taidelasi-designia.
Elämä Vesijärven pinnalla tarjoaa kuvaajalle kosolti kohteita. Varsinkin lintumaailma on rikas ja osittain helposti kuvattavissa. Paras tapa on aloittaa vuoden kuvaukset Mukkulasta, Joutjoen laskupaikan sulasta, jossa sinisorsat talvehtivat. Kevään mittaan lajimäärä lisääntyy, lintuja saapuu ja poistuu. Värikkäät sorsakoiraat saavat seurakseen joutsenia ja kanadanhanhia sekä pienempiä vesilintuja ja lokkeja. Vaikka monet lajit ovat lintuharrastajille vain ”vuodenpinnoja”, valokuvaaja voi tarkkailla lintujen käyttäytymistä ja löytää siitä aiheita kuvilleen. On aina parempi, jos lintu tekee muutakin kuin vain olla möllöttää. Lentämiset, siipien leyhyttelyt, sukellukset, keskinäiset kinastelut ja pariutumisrituaalit antavat mahdollisuuden siepata mukavia tilannekuvia tavallisistakin lajeista. Ja ainahan on mahdollisuus että paikalla piipahtaa joku lintuharvinaisuus.
Sellaiseksi ei enää lueta jopa kaupunkialueen vesialueen yllä kaartelevaa merikotkaa. Hyviä tavallisen kamerankäyttäjän kuvaamispaikkoja ovat myös Lahden satamat ja Myllysaari. Monien maanvaivana pitämä valkoposkihanhi on mustavalkokuvioissaan korea ja peloton linssilude ja untuvikot söpöjä.
Vedenalaiskuvia mielivä suuntaa Vesijärven sijasta Hollolan Isolle Tiilijärvelle tai Pulkkilanharjulle Päijänteelle. Myös Hollolan kuululta Kiikunlähteeltä on saatu vedenalaista kuvamateriaalia aina elokuvaan asti. Lähdepohjaisen Vesijärven vedenkirkkaus oli aikoinaan legendaarinen ja luultavasti tuonut järvelle sen nimenkin. Valokuvaaja I.K.Inha ihaili vuosisata sitten, kuinka Vääksyn kanavalla Vesijärven ”hopeinen vesi” virtasi Päijänteen sameampaan veteen. Vesijärven kalakuvaus on nykyään parasta suorittaa saaliskaloista tai sitten akvaariossa, niin paljon kuin vedenlaatu pahimmista ajoista onkin parantunut. Kohteen tuomiseen lähemmäs auttaa optiikka. Lintukuvaajilla on teleobjektiivit tai kaukoputken okulaariin sovitettava kamera tai älypuhelin (Digiscoping ja phonescoping). Vastaavasti veden pinnanalaista pieneliöstöä kuvaava tarvitsee mikroskoopin päästäkseen todellisiin lähikuviin, kohteen koko kun voidaan mitata jopa millimetrin sadasosissa.
Vesistötutkimuksissa veden pieneliöstöä, keijustoa eli planktonia käytetään veden tilan sekä koko vesiekosysteemin tilan seuraamiseen. Vesijärvellä on tässä vanhat perinteet monine kuuluisine käänteineen. Mutta siinä missä tutkija mikroskoopissaan näkee ehkä vain liikaravinteisuuden indikaattorilajin tai rannalla kulkija vedessä vain rumaa vihreää, mikroskooppiin kurkistava kokee jopa kauneuselämyksen! Pahamaineiset sinilevät, jotka todellisuudessa ovat syanobakteereita, osoittautuvat usein valokuvauksellisiksi helminauhoiksi. Pyydyksiä limoittavat piilevät muodostavat koristeellisia rihmoja tai tähtimäisiä muodostumia, jotka voivat ketjuuntua. On myös pallomaisia tai pitsimäisiä leviä ja pensasmaisia leväryhmiä. Eläinplankton on osittain suurikokoisempaa, vaikka pieniä on esimerkiksi yleisten rataseläinten ryhmässä. Jo paljain silmin erottuvat vesikirput ja hankajalkaiset eivät täytä millään mittarilla juurikaan ”söpöyden” määrettä vaan joukossa on jopa hirviömäisiä petoja pitkine ja piikkisine pyyntiantenneineen. Järvessä elävät monet selkärangattomat kuten vesihämähäkki, malluaiset, sukeltajat ja vesipunkit ovat kuvauskohteina vähintäänkin haasteellisia. Parhaiten tuloksia voi yrittää akvaario-olosuhteissa. Kuvatut eläimet luonnollisesti palautetaan takaisin pyyntipaikkaansa.
Mutta entä itse ihminen Vesijärvemme valokuvauksen kontekstissa? Kuten sanonta kuuluu: Se on jo toinen juttu!
Lasse Tuominen
Luontokuvauksen harrastaja
