Enonselän sekoitushapetuksesta myönteisiä kokemuksia
Inland Waters -julkaisusarjassa juuri ilmestyneessä tutkimuksessa selvitettiin sekoitushapetuksen vaikutuksia Enonselän lämpö-, happi- ja ravinneoloihin.
Kun järven pintaosat keväällä lämpenevät, veden tiheys pienenee eikä tuuli lopulta enää pysty sekoittamaan koko vesimassaa vaan järvi kerrostuu. Tällöin kylmä alusvesi eristyy ilman vaikutuspiiristä ja se joutuu selviämään kesän yli happivarastolla, joka oli vedessä ennen kerrostumista. Vastaavasti talvella jääpeite estää vesimassan sekoittumisen ja kaasujen vaihdon.
Eliöiden hengitys kuluttaa happea, ja jos eristyneisiin syviin vesikerroksiin ei tule täydennystä, voi seurauksena olla happikato. Yleisen käsityksen mukaan levien kasvulle keskeinen ravinne – fosfori – pysyy hapellisissa oloissa suurelta osin pohja-ainekseen sitoutuneena, mutta vapautuu hapen loppuessa veteen. Keväällä ja syksyllä, kun lämpötilaerot tasoittuvat, tuuli pystyy sekoittamaan koko vesimassan. Silloin happivaje poistuu, mutta samalla myös ylempien vesikerrosten ravinnepitoisuudet kohoavat ja tulevat levien käyttöön.
Vuodesta 2009 lähtien on Enonselän syvänteitä pyritty pitämään hapellisina pumppaamalla hapekasta pintavettä syvempiin vesikerroksiin, minkä on odotettu rajoittavan ravinteiden pääsyä päällysveteen ja suurten leväesiintymien syntymistä. Talvella sekoitus piti happipitoisuuden erinomaisena. Kesällä se hidasti alusveden happipitoisuuden vähenemistä aikaisempaan verrattuna, mutta nosti samalla veden lämpötilaa 4-6 astetta, mikä puolestaan lisäsi hapen kulutusta. Niinpä kaloille liian niukkahappinen vesikerros kasvoi ja viileää ja hapekasta välivettä vaativien kalojen, lähinnä kuoreen, elintila pieneni oleellisesti. Kalan ravintona merkittävät niukkahappisissa ympäristöissä viihtyvät pohjaeläimet puolestaan runsastuivat. Niiden tekemillä käytävillä on myös olennainen merkitys pohjakerrostumien hapettumisen tehostajana.
Merkittävin havainto oli, että sekoitushapetuksesta huolimatta alusveden kesäiset fosforipitoisuudet eivät pienentyneet edes silloin kun happi ei kulunut loppuun. Tämä on vastoin yleistä käsitystä, jonka mukaan pohjasta happivelan puolelle menon jälkeen purkautuva fosfori on alusveden keskeinen fosforin lähde ja levämassojen kehittymisen aiheuttaja. Nyt saadut tulokset merkitsevät, että Enonselän hapettomuus onkin korkeiden ravinnepitoisuuksien seuraus eikä syy. Näin ollen ensi sijassa valuma–alueelta sekä mahdollisesti myös matalan veden pohjakerrostumista tulevat ravinteet säätelevät Enonselän tuottavan kerroksen ravinnepitoisuuksia ja levien määrää. Alusveden korkeammat ravinnepitoisuudet puolestaan johtuvat pääosin tuottavasta kerroksesta laskeutuvan orgaanisen aineen hajoamisesta.
Sekoitushapetus siis kohentaa Enonselän syvänteiden happipitoisuutta, muttei ainakaan vielä lyhyellä aikavälillä pienennä ravinteisuutta tai levien määrää. Haitallisia leväkukintoja ei sekoitusaikana ole kuitenkaan esiintynyt. Monelta osin tarvitaan vielä jatkotutkimusta, jotta sekoitushapetuksen kokonaisvaikutus on nähtävissä. Nyt saatujen tulosten perusteella voidaan entistä paremmin ymmärtää mihin suuntaan työtä Vesijärven hyväksi kannattaa suunnata.
Tutkimus on osa Pauliina Salmen väitöskirjatyötä, jota Vesijärvisäätiö on tukenut.
Lisätietoja: pauliina.u.m.salmi@jyu.fi
