Ankeriasta on useissa Euroopan ja Pohjois-Afrikan vesistöissä, mutta se on huolestuttavasti vähentynyt koko levinneisyysalueellaan. Suurista vesistöistämme ankeriasta lienee noussut runsaimmin Kymijokeen ja Kokemäenjokeen.
- Tutustu ankeriaan elämänkiertoon infograafin avulla.
Mereen laskevien jokien patoamisen myötä ankeriaiden luontainen nousu järviimme on lähes kokonaan estynyt, mutta istutettuna sitä on nykyisin useissa vesistöissä. Myös Vesijärveen on istutettu runsaasti ankeriasta. Ankeriasistutukset ovat olleet säännöllisiä vuodesta 2006 alkaen ja vuosittaiset istutusmäärät ovat vaihdelleet välillä 8000 – 27 500 kappaletta.
Euroopan rannikon jokiin nousevien lasiankeriaiden määrät ovat dramaattisesti vähentyneet 1980-luvun alusta lähtien noin sadanteen osaan. Syyksi on esitetty liian tehokasta pyyntiä, ympäristömyrkkyjä, japaninankeriaan sukkulamatoloista, luontaista kannanvaihtelua ja myös Golf-virran pohjoisreunan siirtymistä aiempaa pohjoisemmaksi. Ankeriaista 95 % pyydetään lasiankeriaina, näistä suurin osa menee viljelylaitoksiin jatkokasvatukseen ja osa päätyy edelleen istukkaiksi. Nykyisin melkein kaikki Suomen sisävesien ankeriaista ovat istutuksista peräisin. Suomen lajien uhanalaisuus 2010 -mietinnössä ankerias luokiteltiin erittäin uhanalaiseksi.
Vesijärvi on ikiaikainen ankeriasvesi
Vesijärvi on ollut luontaisesti merkittävä ankeriasjärvi. Ensimmäiset kirjalliset tiedot ankeriaasta ja sen pyynnistä Vesijärvellä ja siitä laskevalla Vääksynjoella ovat jo 1500-luvulta. Vesijärvi olikin Etelä-Suomen parhaita ankeriasvesiä vielä ennen ankeriaan nousun estävien Kymijoen voimalaitosten rakentamista. Luonnontilan aikaan yhdessä Kymijoen läntisessä haarassa Ahvenkoskella ollut pyyntilaite keräsi vuodesta 1900 aina vuoteen 1923 keskimäärin vuosittain 250 kg alavirtaan vaeltavia ankeriaita, joista osa oli kasvanut myös Vesijärvessä. Tämä oli kuitenkin vain pieni osa Kymijoesta lähtevien vaellusankeriaiden kokonaismäärästä. Pyynti loppui vähitellen joen patoamisen alettua. Nykyään kaikki ankeriaat patojen yläpuolella ja Vesijärvessä ovat istutettuja. Tähän mennessä määrällisesti suurimmat istutukset tehtiin 1960- ja 1970-luvuilla. Näistä istutuksista peräisin olevia kaloja tavataan edelleen. Viimeisimmän, vuonna 1998 alkaneen istutusjakson aikana, Vesijärveen on vapautettu 185 000 poikasta. Läheisen Evon kalantutkimusaseman järvissä ankeriaan pitkäaikaisseurannoissa saatujen tulosten perusteella arvioitiin, että näistä istutuksista selviäisi kutuvaellukselle parhaimmillaan 15-25 000 kg suurikokoisia hopea-ankeriaita. Vuosittain keskimäärin arviolta 750-1250 kg ankeriaita pyrkisi alavirtaan Vääksynjoen ja viereisen kanavan kautta. Ilman apua vain harva selviäisi mereen vahingoittumattomana.
Avustettua kutuvaellusta
Vesijärven kalastusalue rakennutti vaellusankeriaiden kiinniottolaiteen (ankeriasarkku) Vääksynjoen säännöstelypadon yhteyteen toukokuussa 2014. Virran mukana arkkuun päätyneet ankeriaat merkitään ja kuljetetaan autolla merelle jatkamaan kutuvaellustaan Sargassomerelle, muut kalat vapautetaan. Merkintään käytetään kiinnitettävää t-ankkuri-merkkiä tai Carlin-merkkiä, joissa on yksilökohtaiset koodit. Viime aikoina on käytetty myös kaukoluettavaa ultraäänimerkintää.
Ilman pyyntilaitetta ankeriaat pyrkisivät mereen Kymijokea pitkin, jossa suurin osa ankeriaista todennäköisesti menehtyisi voimalaitosten turbiineissa. Luonnonvarakeskus on toteuttanut pyynnin ja kalojen siirron, mihin se on saanut avustusta kalastonhoitomaksuvaroista Pohjois-Savon Ely-keskukselta.
Ankeriasarkku mahdollistaa ankeriaan istutukset ja pyynnin Vesijärvessä myös tulevaisuudessa, koska kuljetusten ansiosta osa istutetuista ankeriaista pääsee kutuvaellukselle. Pyydystä käytetään pääasiassa kevät- ja syysvirtaamien aikaan. Pyyntikauden ulkopuolella välpän takaseinä käännetään nurin ja arkun alavirran puoleinen päätyseinä nostetaan pois paikoiltaan, jolloin arkku ei pyydä kaloja, eikä kerää roskia.
Sukukypsät vaellusankeriaat kulkeutuvat Vääksynjoelle. 
Osa niistä päätyy ritilälle. 
Ritilästä ne kulkeutuvat putkea pitkin ankeriasarkkuun.
Lähteet: Jouni Tulonen, Luke ja Matti Kotakorpi Lahden kaupunki, valokuvat Teemu Lakka
