Muistoja Vesijärveltä

Vihreätukkainen tyttö

Joskus 70-luvun alussa Paimelanlahdella nuorin tyttäreni, oli muuten vaaleatukkainen, leikki siinä rannassa ja hupsis kaatui. Kun hän nousi ylös, niin tukka olikin vihreä! Silloin oli levää tosi paljon. Selvittiin siitä pesemällä.  

Kun sitä levää oli paljon ja lehdessäkin oli varoitus, niin soitin Hollolan kuntaan ja kysyin voiko kuitenkin uida, kuin olin tottunut aamuisin uimaan. Vastaus oli: Kaikkihan me kuolemme. Kiva, olen kyllä jo yli 80-vuotias.

Nyt Paimelanlahti on kirkas ja puhdas.

kirjoittanut: Yssi Arjala


Järvimuistoja

Kun luin aamun lehdestä uutisen, että Vesijärvisäätiö kerää järvimuistoja talteen, mieleeni tuli venematka Niemelän rannasta Pikäruokosen saareen. Isä souti ja äiti piti perää. Sisareni kanssa olimme peittoon kääriytyneinä veneen kokassa. Tuuli puhalsi navakasti, vesi kohisi ja vene tuoksui tervalle. Kesäloma saaressa oli alkamassa.

Lahden Sotainvalidien veljesliitto omisti lomakodin Pitkäruokosen saaressa ja joka kesä perheemme vietti siellä viikon tai kaksi. Linja-autoasemalla nousimme bussiin, jossa luki Kutajoki-Niemelä. Päätepysäkillä Niemelän rannassa lomakodin soutuveneet odottivat lomalaisia.

Saaressa oli seitsemän pientä mökkiä. Päärakennuksessa olivat keittiö, ruokasali ja muutama vuokrattava huone. Keittäjät huolehtivat siitä, että lomalaisille riitti ruokaa ja juomaa kolme kertaa päivässä. Sähköä saaressa ei ollut ja kylmäsäilytystä vaativat ruokatavarat säilytettiin kaivossa. Kaikki toimi hienosti.

Pitkäruokosen kesinä opimme uimaan ja soutamaan. 50-luvun lapsilla ei ollut kellukkeita tai muita uimaleluja. Vanha auton sisärengas oli kovassa käytössä. Sen avulla pysyi pinnalla ja myöhemmin, kun uimataito oli parempi, sukeltaminen renkaan keskeltä pintaan oli näyttö uskalluksesta ja osaamisesta. Seikkailimme soutuveneillä läheisiin saariin. Pelastusliiveistä ei kukaan ollut kuullut mitään, mutta hengissä selvittiin.

 Vanhanpojan saaren ja Pitkäruokosen välissä oli tiivis kaislikko, jonka läpi oli vaikea soutaa. Parhaiten pääsi etenemään työntämällä venettä melalla eteenpäin. Kaislikon jälkeen avautui Kajaanselkä, jonka laidalla oli pieni saari, Kusiainen. Siellä asui joukko ilkeitä muurahaisia, jotka purivat kipeästi paljaita jalkoja. Rantakallioilla oli turvallisempaa, joten loikoilimme siinä ihan veden rajassa ja katselimme sinistä taivasta ja valkoisia pilviä. Veneretket keskeytyivät, kun keittäjät ilmoittivat ruokailun alkamisesta paukuttamalla suurta puun oksassa riippuvaa kongia. Vettä pitkin ääni kuului hyvin ja kaikki tiesivät tulla ajoissa syömään.  

Heinäkuu oli suosituin lomakuukausi ja silloin saari oli täynnä väkeä. Lapsia oli paljon. Leikimme rosvoa ja poliisia, kymmenen tikkua laudalla, järjestimme tanssit venevajassa ja keinuimme puukeinulla uhkarohkeasti ylösalaisin ja ympäri. Vauhtia riitti aamusta iltaan.

Aikuisten suosikkipeli oli lentopallo. Sodassa haavoittuneet miehet eivät olleet ihan ykkösluokan urheilijoita. Joku pelasi hyppien kentällä yhdellä jalalla. Jalkaproteesi odotti kentän laidalla. Yksikätisiä pelaajiakin joukossa oli usein mukana ja voitosta kilpailtiin tosissaan.

Iltaisin kaikki vetäytyivät omiin mökkeihinsä. Takkaan sytytettiin tulet ja nokipannulla keitettiin iltakahvit. Kahvin kanssa syötiin korppuja ja voileipäkeksejä, joiden päälle laitettiin marmeladia. Öljylampun valossa luettiin kirjoja tai pelattiin mustapekkaa, kunnes uni voitti, isä sammutti lampun ja kävimme nukkumaan.

Vielä nyt 60 vuoden jälkeen muistelen haikeudella saaressa vietettyjä päiviä.

kirjoittanut: Marianna Einiö


Vesijärvi osa elämää aivan alusta asti

Tarinani alkaa vanhempieni kertomuksen pohjalta ja nivoutuu nykypäivään;

Synnyin kesällä 1961 Lahden kaupungin sairaalassa ja kun kotiutumisen aika koitti minua ei kuljetettu kotiini Mukkulaan vaan suoraan isovanhempieni kesämökille Kiviniemeen Vesijärven rantaan. Sain ensimmäisen ”kasteen” muutaman päivän ikäisenä, en vielä papin viskomasta vedestä vaan reilun peppupesun Vesijärvessä. Muistikuvaa ei siitä jäänyt, mutta seuraavina vuosikymmeninä sitäkin enemmän pikkuhiljaa saastuvasta järvestä, jonka vihreä mössö inhotti mutta ei estänyt päivittäistä uintia. Levä ei estänyt 70- luvun pahimpinakaan vuosina saunomista eikä edes ensilemmen jälkien pesua.

Asuinkunta vaihtui Lahdesta Kouvolan kautta pääkaupunkiseudulle, mutta joka perjantai auto keula ahtautui 4-tien ruuhkaan ja kohti Paimelan risteystä.

Kalastusta tuli harrastettua kunnes saalis oli lähes pelkästään särkiä, joilla oli madonreikiä päässä. En vielä silloin tiennyt kuinka hyvä teko olisi ollut särkien ja salakoiden nostaminen pois järvestä. Merkittävin kalastusmuisto oli verkosta löytynyt yli metrin mittainen ankerias. Hämmästys oli suuri, sillä silloinen biologian oppimääräni antoi ymmärtää niiden elävän vain suurissa valtamerissä. Vaeltelija ei päätynyt savustuspönttöön, vaan se laskettiin jatkamaan matkaansa.

Vuosikymmenet vierivät, sukupolvet vanhenivat ja mökistä luovuttiin, mutta Vesijärvi ympäristöineen jäi rakkaana mieleen. Minusta tuli karavaanari ja Suomi sekä pohjoismaat tulivat tutuiksi mutta Vesijärvi ympäristöineen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen. Kun kiertue-elämä sai luvan päättyä, vaunu laski tassunsa pysyvästi Messilään, josta muodostui uusi vapaa-ajanviettopaikka. Sen rannalta on mukava katsella järven yli majakkaa, jossa lapsena leikittiin ja vajota muistojen kultareunaisiin kuviin. Viimeisimmän vaikutuksen Vesijärven rantamaisemat tekivät ulottamalla voimansa ”lähes vesirajaan” johdattamalla uuden vaimon syliini, jonka sulostuttamana vietän elämäni parasta aikaa – Vesijärven rannalla.

kirjoittanut: Jari Hämäläinen


Nykyinen Ankkurin alue

Nykyisen Ankkurin alueen paikalla oli 60-luvulla Rauma Repolan saha ja järven poukama oli täynnä tukkinippuja ja irtotukkeja. Tottakai kesäisin kävimme juoksemassa tukkijuoksua irtotukkien seassa. Onneksi kukaan meistä ei hukkunut vaikka välillä tuli pudottua tukkien väliin. Tukkinippujen päältä myös heiteltiin virveliä – ne oli meillä aina mukana kun läksimme Veskulle seikkailemaan.

Nykyisen Lokki-ravintolan kohdalla oli vesi niin sottaista, että se kierrettiin aina rantaa pitkin katsellen samalla, mitä tavaraa oli tullut lahtelaisten viemäreistä. Jokainen tietää mitä vedessä kellui ja miltä se näytti. Jalkarannan tien toisella puolella oli se ns. paskalaitos.

Talvella kun oli pakkasta ja Vesku jäässä olimme usein jäällä. Jos sää oli otollinen niin jäällä hinattiin liidokkeja ilmaan. En tiedä, mikä lentokerho se oli. Hinauskoneena oli punainen kaksitaso, jonka lentäjä oli nimeltään Pääkkönen, se nimi jäi mieleeni. Hän suoritti myös pienimuotoisia yleisölennätyksiä maksua vastaan. Kerran olimme naapurin Akin kanssa lentämässä noin 15minuuttia. Kinusimme kotoa rahat.

Mukkulan kartanon rannassa isolla laiturilla oli 60-luvulla muotia harrastaa vesihiihtoa, jos oli hieno kesä. Oli hienoa katsella kun vesihiihtopyramidissa oli parhaimmillaan kolme kerrosta. Alimmassa 4, sitten 3 ja sitten 1 vesihiihtäjä. Aina ei pyramidin rakentaminen onnistunut. Samaisella laiturialueella olen käynyt entisen naiskaverini kanssa laituritansseissa joskus 2000-luvulla.

kirjoittanut: Matti Juvonen


Omenapellontie

Asuimme 60-luvun aivan alussa Omenapellontie 7:ssä, Lahden Polttimon vuokratalossa. Asunnosta ja pihalta oli hieno näkymä Vesijärvelle. Kantosiipialus Tehi jymisi lähtiessään Jyväkylään, kun se nousi kantosiivilleen. Niemenkärkeen, nykyiseen Ruoriniemeen, meni kapea kiekkatie tietenkin. Heti vasemmalla ennen Fennia-Fanerin laituria ja uimakoppeja oli iso vanha puurakennus aivan rannassa. Siinä oli silloin poikakoti. Ennen Niemenkärkeä oli oikealla vanhoja asuintaloja. Saavuttaessa Niemenkärkeen oli vasemmalla eli Jalkarannan suuntaan, pitkä rannansuuntainen massiivisen paksu lankkulaituri, jonka vieressä oli isoja uponneita puisia proomuja. Tottakai käytiin sukeltamassa ja tutkimassa räpylöiden ja uimalasien kanssa proomujen hyteissä. Aivan Niemenkärjessä oli hiekkainen kapea uimaranta ja uimakoppi miehille ja naisille. Kopin väliseinässä oli valmiina ”tiirausaukkoja” naisten puolelle. Emme tiirailleet? Uimarannan oikealla puolella Mukkulan suunnassa oli iso pitkä laituri, jossa oli matonpesupoteroita. Pääsi pesemään mattoja aivan veden äärelle.

kirjoittanut: Matti Juvonen


Sotakorvausvaunujen ali uimaan

Kannakselta vajaa kolmevuotiaana evakkoon lähtenyt ja 10-vuotispäiväksi Lahden Kerinkallioon asettunut ihmisen taimi muistelee näin:

Kaipasin Lahteen uudelleen istutettuna vettä, avovettä uimiseen. Viisaasti vanhempani halusivat lastensa kotiutuvan uudelle kotiseudulle pitkän evakkotaipaleen jälkeen.
Kerinkalliolta piti päästä uimaan Möysään. Sinne tallusteltiin  Anttilanmäen kautta ratapihalle. Siihen aikaan oli aina tavarajunia edessä. Niitä koottiin vaunu vaunulta sotakorvausten kuljetuksiin. Jos veturia ei näkynyt tai kuulunut, puikittiin vaunujen ali, ja suunnattiin mäen syrjää Upon tehtaan paikkeille. Siitä pääsi yli harjun ja kohti Möysän uimarantaa. Muutama tunti meni uidessa. Vesi tuntui aina lämpimältä. Jos ei ollut evästä mukana, piti kohta seikkailla kotiin takaisin.
Aktiivisina osallistuimme partiotoimintaan. Isosiskoni kanssa pääsimme Vierumäen Kalattoman lammelle vartiojohtaja-koulutusleirille. Leirin varsinaisen aiheen lisäksi tutustuimme ruutanaan. Hui!
Isäni vei partiopojat Kärkjärven rantaan leirille. Äiti oli leirin emäntänä apunaan omat kouluikäiset tyttäret. Teltoissa nukuttiin ilman patjaa tai makuupussia. Päivittäin piti rantahiekalla pestä noet pois kattiloista, sillä pojat olivat keittopaikaksi rakentaneet ”veturin”.
Toimenpoikien leireillä Kalkkistenkoskella (mistä Kymijoki alkaa) ja myöhemmin kanavalaiturin leireillä tuli Päijänne ystäväksi. Partioleiriin kävi tutustumassa vierailijoitakin, kotimaasta ja sotainvalideja Jugoslaviasta. Sain olla venekyydillä saattamassa linjurille Pulkkilanharjulta lähtevää vierailijaa. Tuntui siinä syvän veden keinussa, miten suuri luonto kantaa pientä ihmistä.
Partiotyttöjen leirillä Pulkkilanharjulla tuli koskettavan läheiseksi Hämeen järviluonto. Vuoro leirin yövartijana loppukesällä täydenkuun aikaan on unohtumaton: tyyni tumma Päijänne. Hidas hinaaja vetää hopeista viivaa. Vähäistä kolinaa, johon öinen lintu reagoi. Iltanuotio harjanteen takana länsirannalla auringon kimmellyksen häikäistessä.
Päijänteen vedet olivat myös Rismalahden piirileirien osallistujille läsnä aamupesusta iltanuotiolle. Joskus alkukesän valoisina aamuina uinti +9 –asteisessa vedessä oli riipaisevan ihanaa.
Vuosia myöhemmin kesäretkellä Lahti-Heinola sain muistella menneitä laivan lipuessa tyynellä järvellä. Vesijärvellä silmä etsi Hollolan rantoja, missä lapsenlapset olivat olleet vesiriemuista osallisina. Vääksyn kanavaa jaksan aina uudelleen ihailla. Malttamattomana odotin kanavan suuta Päijänteelle nähdäkseni Heinäsaaren ja Lauttasaaren = Lammassaaren. Siinä oli koettu vaikeita hetkiä soutuveneessä, joka kovassa ristiaallokossa, täynnä leiriläisiä nyytteineen, koetti rantautua. Veneen tappi näet katkesi matkalla. Asia koetettiin korjata pitämällä peukaloa tapin aukossa ja lippomalla veettä takaisin veneestä aallokkoon.
1950-luvulla oli Lahden seurakunnan kesäkoti Kymijärven rannalla. Mäntylinna oli kaupungin nuorille mieluisa retkikohde, joka aikanaan hoiti kävijöidensä kuntoa sekä henkistä kasvua. Rantasauna ja iltanuotio kylvivät arvokasta siementä kasvulle, jonka hedelmiä elämä tarvitsee.

kirjoittanut: Loru-Lippi


Veneretkiä ja juhannusmuistoja Vesijärveltä

Vesijärvi liittyy lapsuuteeni hyvänä muistona, sillä mummoni ja vaarini asuivat Vääksyssä Rantakulmalla pienessä mökissä. Heille Vesijärvi oli jokapäiväinen elämisen ehto. Mummo kävi järvessä pesemässä pyykkiä ja käyttövesi tuotiin sieltä. Vaari kävi veneellä kalassa.

Ainakin kerran kesässä isäni järjesti meille autokyydin ja pääsimme käymään mummolassa. Ja ensimmäiseksi tietenkin kävelimme pientä polkua pitkin Vesijärven rantaan ja sitten järveen uimaan. Se oli kesän kohokohtia, sillä meilläpäin ei ollut järveä lähellä.

Isäni veli, joka asui Lahdessa, oli ostanut pienen perämoottorin veneeseen. Setä asensi sen aina veneeseensä, jota hän säilytti rannassa. Yleensä sedän perhekin oli silloin käymässä mummolassa. Me pyysimme setää viemään meitä veneellä ajelulle järvelle ja hän lähti mielellään. Setä esitteli lähellä olevia saaria ja kertoi Vesijärven historiaa. Sen muistan, että hän sanoi järvessä olevan uppotukkia. Kesä oli kauneimmillaan ja järven pinta kimmelsi.

Yksi kesä on jäänyt mieleeni ylitse muiden. Olin päässyt ripille edellisenä kesänä ja sain äidiltä luvan lähteä tanssimaan. Elettiin kesää 1964 ja juhannusaatto lähestyi. Sain päähäni, että lähden Vääksyyn juhannusjuhlille. Mukaani sain kolme vuotta nuoremman siskoni. Menimme ensin linja-autolla Lahteen. Sitten linja-autoasemalta setä tuli meitä hakemaan ja ajoi meidät autollansa Vääksyyn mummolaan. Iltapäivällä setä vei meidät perämoottoriveneellä Vesijärveä pitkin Kanavaniemeen juhannusjuhlille.

Kirjoitin siihen aikaan päiväkirjaa ja olen kirjoittanut, että siskoni täytyi jäädä seurakseni, sillä heti ei näkynyt muita tuttuja. Katselimme ihmisiä ja ohjelmaa. Päiväkirjaani olin kirjoittanut, että ohjelmassa oli mm. Anselmin ja Panselmin esitys, eräs nainen lauloi, Heimo Haitto soitti viulua, tanhu- ja voimisteluesityksiä ym. Sitten katselimme eräällä avolavalla twistiä. Siellä soitti Ruotsin Beatles ja The Beatles? Kirjoitan vielä, että olisin mielelläni mennyt tanssimaan, mutta eihän siskoani sinne voinut viedä. Eräällä sisälavalla soitti Kaj Lindin yhtye. Tätini ja sedän vaimo olivat myymässä ravintolassa kahvia ym. ja me kävimme heitä katsomassa. Katselimme myös vesisuksiesityksiä ja ne olivat kivoja.

Kirjoitan päiväkirjassani, että ” lopputulos oli se, että sai hyvän kuvan Suomen nykyajan nuorisosta. Kaikki jätkät kännissä ja useat likatkin. Ainakin tai melkein kaikki polttivat tupakkaa. Kokko oli komea ja suuri.”  Ja loppulauseena oli ” Ihmiset olisivat saaneet olla vähän enemmän selviä.”

Setä tuli sitten taas hakemaan meitä pois perämoottoriveneellä. Kello oli varmaan puolen yön paikkeilla, kun ajoimme Vesijärveä pitkin takaisin mummolaan.

kirjoittanut: nimimerkki Punaposki


Idänrouvan kiljaisu herätti

Sanovat, että on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Oikeassa ovat! Me äijänköriläät olimme kohtuullisen kotimatkan päässä Radiomäellä, mutta vastaamme kävelevä rouva oli kaukoidän pitkämatkalaisia. Ehkä Japanista tai Kiinasta. Jos hän oli Koreasta, niin veikkaan etelää?

Olkapäämme ohittivat toisensa metrin päästä puistotiellä. Vuoristoradan hurjin pudotus saa ihmisen päästämään tahattoman kiljahduksen, kovahermoisimmat tyytyvät vingahtamaan. Juuri sellainen vinkaisu pääsi rouvalta. Ei sellaisia päästellä tarkoituksella, Japanissa vielä vähemmän kuin Suomessa. Kasvojaan ei pidä menettää!

Me äijänkörmyt käännyimme katsomaan, että mikä hätä rouvalla? Ei mikään! Hänen silmänsä olivat nähneet jotain sellaista mitä me emme nähneet vaikka viikottain siitä tapasimmekin kävellä. Hakatornien takana Vesijärvi kimmelsi auringon valossa. Mäenrinteen männyt kehystivät maisemaa ja pilvet maalasivat taivasta siniselle taustakankaalle. Rouva oli nähnyt urbaanin suomalaisen maiseman, sellaisen joka pistää kiljumaan, sellaisen jonka Edelfelt ehkä maalaisi nyt, jos olisi aikalaisiamme.

Pysähdyimme katsomaan, rouva jatkoi matkaansa. Pitikö hänen lentää idästä asti näyttämään lahtelaisille körmyille heidän kotijärvensä kauneus? Piti. Rouva hyvä, se reissu kannatti. Eläköön idän rouva! Eläköön Vesijärvi!

kirjoittanut: Timo Mäkinen


Kosinta Pikku-Veskulla

30.4.2016 mieheni vei minut ja lapseni kävelylle Pikku-Veskulle. Pysähdyimme romanssien sillalle katsomaan muutama vuosi sitten siihen laittamaamme lukkoa. Yht’äkkiä mieheni osoitti vesiuruille päin ja kysyi mikä tuolla on? Ihmettelin hetken ja totesin että en minä vaan mitään näe. Ja kun käännyin, mieheni oli polvillaan ja kosi minua. Vastasin tietenkin kyllä. Häitä tanssittiin 1.7.2017.

kirjoittanut: Viivi Stenholm


Minun suhteeni Vesijärveen

Olen peruslahtelainen,  nyt jo eläkeläinen. Suhteeni Vesijärveen on alkanut aivan varhaislapsuudesta.
Syntymäkotini sijaitsi lähellä Vesijärven rantaa ja isovanhempani, jotka asuivat samassa talossa perheeni kanssa , olivat intohimoisia kalastajia, kesät, talvet.

Kevättalvella viikonloppuharrastuksiin kuuluivat pilkkireissut koko porukalla Veskun jäällä. Siihen aikaan jäät olivat aina paksuja ja kestäviä, joten useimmiten jäälle ajettiin autolla. Myös valmiita jääteitä aurattiin silloin. Heti, kun meillä lapsilla jalat ylettivät polkimille, saimme kokeilla autolla ajoa, se oli siellä aukealla järvenselällä turvallista. Myös äitini, jolla ei koskaan ollut ajokorttia, sai kokeilla siellä ajamista. Mutta mummu ja vaari vain pilkkivät veren, tai kalan maku suussa kokoajan, ja saalistahan tuli aina.
Pikkuahvenista keitettiin ”siilasoppaa” ja sitä meillä syötiin usein!

Kävimme myös vanhemman veljeni kanssa kesällä isovanhempien kanssa kalareissuilla. Vaarilla oli oma vene, jonka paikka oli nykyisen Lokin rannassa. Soudimme Enonselälle asti ja ongimme pohjaongilla, jotka olivat puisia, vaarin oma tekemiä.
Siellä istua nökötettiin monta tuntia ja välillä syötiin mummun tekemiä eväitä. Ne eväät olivatkin oikein spesiaalileipiä, kokonaisesta reikäleivästä halkaistu ja puolikkaaksi leikattu, kunnolla voideltu leipä mieheen. Koskaan ei ole ruisleipä maistunut paremmalta!

Kävimme myös naapurin kavereiden kanssa mato-onkireissuilla, istuimme vanhan ratapenkan isoilla kivillä ja ongimme lähinnä salakoita. Sain kerran jalkoihini hienot rusketus ristikkoraidat, kun siinä auringossa veden äärellä istuin sandaaleissani.

Toinen mummulani sijaitsi myös lähellä Vesijärveä, Jalkarannan puolella. Kävimme myös sieltä joskus onkireissuilla ja etenkin uimassa Kankolan rannassa. Vieläkin on muistissani se Vesijärven ominaistuoksu, joka siihen aikaan oli kyllä haju!
Nykyisen kerrostalokotimme ikkunasta näkyy pala Vesijärveä, ja kävelyreitit suuntautuvat usein sinne rannoille muistelemaan niitä lapsuuden kalareissuja.

kirjoittanut: Anna-Maija Lahti


Muistojen Vesijärvi

Muistatteko millainen Vesijärven Kajaanselkä oli 70 vuotta sitten? Vääksyssä oli suuri maatalousnäyttely kesällä 1949, ja kun silloin lennätettiin yleisöä Vääksyn kanavan suulta, niin ihmiset kertoivat ihastuksissaan miten kirkkaan Vesijärven pohjan muodot näkyivät ilmasta selkeästi jopa 15 metrin syvyyteen saakka.

Isän veljellä oli Keijuniemi-niminen kesäpaikka Vesijärven Varjansaaressa. Siellä me samanikäiset serkukset kisailimme, aurinko paistoi ja vesi oli lämmintä. Keijuniemeä ympäröivät hiekkarannat, joiden ylle kaartuivat suuret puut. Ne olivat kuin tehty Tarzan-leikkeihin ja veteen hyppimiseen. Olin Päijänteellä tottunut sukeltelemaan kirkkaassa vedessä, mutta Vesijärvi oli jotain ihan muuta. Vesi oli niin kirkasta, ettei sitä aina ylhäältä katsoen edes nähnyt, kun hiekkapohja piirtyi niin terävänä esiin. Veden alla oli ihmeellisen kaunis ja taianomainen maailma. Sinertävänkuulaassa kirkkaudessa näki tosi pitkälle: komeita ja värikkäitä vesikasveja sekä kaloja, jotka uivat veteen kaatuneiden puiden lomassa, ja valtavan suuria järvisimpukoita. Tajusin silloin, että Vesijärvi oli luonnon rikkaudeltaan poikkeuksellinen. Sen kasvit olivat harvinaisia ja kalakanta runsas. Kullanväriset lahnat ja tuhdinrasvaiset muikut olivat erityisen herkullisia ja kuuluisia ruokakaloja. Vesijärvi oli kesäparatiisi, jonne vierailua aina odotin, mutta kun setä kuoli 50-luvun alkupuoliskolla, se jäi muistoihin.

Myöhemmin Vesijärven muistot palautuivat välähdyksenomaisesti mieleen, kun sain käsiini Lahden Lyseon lehtori Albert Sivénin (10.4.1881-31.1.1948) Vesijärvikuvauksen vuodelta 1905:

”Mutta parasta kumminkin on sille, joka syvemmälle tahtoo tutustua Vesijärven ihanuuksiin, että hän lähtee sitä tarkastelemaan jonakin varhaisena, kauniina kesäaamuna.

Helminä silloin loistavat Vesijärven kareet, kukkavihkoina kohoavat silloin saaret sen sinervästä läpikuultavasta rinnasta. Rauhaa, toivoa ja elämän iloa uhkuu silloin koko Vesijärven luonto.

Olen tässä lyhyesti koettanut esittää Vesijärveä ja sen sanomatonta merkitystä paikkakuntansa keskuudessa, niin hyvin luonnon rikkauksien kuin kauneudenkin vuoksi. Sanani ovat kumminkin siksi köyhät, etten voi Teille asiasta antaa selvää, elävää kuvaa. Sen saamiseksi en tiedä muuta keinoa kuin että menette itse omin silmin ja tuntein näkemään ja kokemaan. Luulen, että sen kuvan, jonka silloin sieluunne saatte, sen voi ainoastaan Tuoni sieltä pois pyyhkiä.”

Lehtori Sivénin Vesijärvikuvaus on edelleenkin ylittämätön. Minäkin sain sieluuni Vesijärvikuvan, joka säilyy loppuun asti.

kirjoittanut: Juha Keto


Järvimuistoja

Vanhempani olivat välirauhan aikana ostaneet Hollolan Kukkilan kylän Ankkalahden tilan Karjusaaresta, joka ei enää ollut saari, vaan niemi. Tontilla oli luoteista rantaviivaa 25 metriä. Isä rakennutti  saunan, saunakamarin ja pikku eteisen käsittävän hirsimökin turvaksi äidille mahdollisen uuden sodan varalta. Jonkun verran äiti käyttikin mökkiä jatkosodan aikana, mutta oli siellä aina peloissaan.  Äiti kertoi, että sodan aikana laivat olivat vieneet ensin matkustajat satamaan, mutta tulleet tämän jälkeen suojaisempaan paikkaan Karjusaaren ja läheisen pienen Ankkaluodon saaren väliin.

Rantamme  oli aluksi ollut sankan kaislikon peitossa. Ensimmäiset omakohtaiset muistoni ovat 1950-luvun alusta, ja tuohon mennessä kaislikko oli raivattu pois  Samoihin aikoihin isä rakensi tontille toisen rakennuksen, jossa oli huone ja liiteri.

Naapureitamme lahdenpoukamassa olivat  Raukolat, Ojalat, Vassiset, Källbergit, Kulangot, Aallot ja Kareojat. Kaikkien heidän kanssa olimme tekemisissä enemmän tai vähemmän. Selkäsaaressa kävi kohtalaisesti retkeilijöitä, ja heidän telttansa näkyivät meille. Alkusyksyn pimeinä iltoina katseltiin kaukaa näkyviä nuotion valoja.

Mökillä oltiin yleensä juhannuksesta elokuun lopulle. Keväisin ja syksyisin siellä käytiin joskus viikonloppuisin. Talvella käytiin pudottamassa liikoja lumia katoilta. Joskus mökille hiihdettiin jäätä pitkin.

1950-luvulla Vesijärven vesi oli kohtalaisen puhdasta.  Sauna lämmitettiin usein ja uiminen oli varsinkin lasten joka päiväinen  harrastus. Poukamassamme oli  runsaan 100 metrin päässä  karikko, jossa matalan veden aikaan kaksi kiveä näkyi pinnan yläpuolella. Karikolle joskus uitiin ja soutuveneellä liikuttaessa varottiin pinnan alla olevia kiviä.

Kaloja ongittiin omalta laiturilta ja veneellä 1-2 kilometrin alueella. Lähellä oli ruovikkoisia rantoja,mm. ns. Peltolan lahdessa,  jonne joskus pantiin katiskojakin.  Soudeltiin myös huvin vuoksi kiertämällä Selkäsaaren, Kivisaaren tai Enonsaaren rantoja.

Laivaliikenteen seuraaminen oli hauskaa. Kaupungista päin tullessaan laivat putkahtivat näkyviin Karjusaaren kärjen takaa, kulkivat Enonsaaren ja Selkäsaaren välistä ja katosivat Siikasalmeen. Suomi ja Jyväskylä kulkivat päivittäin Lahden ja Jyväskylän väliä, vesibussi Tuulantei Heinolaan. 1960-luvun alussa Jyväskylän reitille tuli myös kantosiipialus Tehi. Paljon liikkui myös hinaajalaivoja, jotka vetivät 2-4 proomua. Joh.Parviainen ja Valas olivat komeimmat hinaajat. Paljon hinaajat vetivät myös suunnattoman suuria tukkilauttoja. Tyynellä säällä höyrylaivoista  kuului  lauhdevesipumpun verkkainen suhina.

Karjusaaren ja Selkäsaaren välissä oli tukkien varastoalue. Puita säilytettiin upoksissa. Joskus joku tukki nousi pystyyn ja siitä näkyi pätkä. Veneellä liikuttaessa tukkeja piti varoa. Kalat viihtyivät alueella, ja niinpä sielläkin käytiin ongella. Aikanaan tukit nostettiin ylös. Nostajat liikkuivat soutuveneillä ja nostotyössä oli eräänlaisia ponttoonilauttoja. Hinaajalaivalta johdettiin toimintaa.

Joskus 1960-luvulla sattui hinaaja tukkilauttoineen tulemaan kovalla tuulella Siikasalmesta. Tuulen vuoksi se ei tuonut lauttaa perille, vaan kiinnittyi lauttoineen Selkäsaaren suojaisen puolen rantaan.  Yöllä myrsky yltyi. Aamulla havaitsimme, että lautta oli hajonnut ja tukit tulleet meidän ja naapurien rantaan. Tukit olivat sikin sokin usean metrin korkuisena röykkiönä, osittain maalle nousseina.  Päällä oli rikkoutuneita veneitä. Rantakiveykset olivat hajonneet ja istutukset tuhoutuneet. Aikanaan sahayhtiön miehet kävivät korjaamassa vauriot.

Kun soudeltiin järvellä, silmiin sattui joskus yksinäinen kelluva tukki. Sellaiset otettiin mieluusti hinaukseen, vedettiin kotona maalle ja sahattiin ja pilkottiin saunapuiksi. Olimme omavaraisia polttopuiden suhteen. Pieneltä tontilta karsittiin aina jotakin, ja ”löytötukit” olivat hyvänä apuna. Aallot toivat omaan venevalkamaamme jatkuvasti ns. mujua eli kuivuneesta kaislasta muodostunutta ruskeaa silppua. Se haravoitiin kasaan ja käytettiin kasvimaan ym. tarpeisiin.

1960-luvulla veden laatu huononi silmissä. Lopulta vesi oli varsinkin keskikesällä pelkkää vihreää, kokkareista kuraa. Vene ja rantakivikko värjäytyivät vihreiksi, tyynellä säällä vesi haisi pahalta ja uiminen ja saunaveden otto oli mahdotonta. 1970-luvun alussa päätimme myydä mökkimme. Tämän jälkeen on ollut ilo seurata toimenpiteitä Vesijärven hyväksi ja saavutettuja tuloksia.

kirjoittanut: Timo Pohjansalo


Onnea matkassa

Elämä on täynnä sattumuksia ja tässä yksi, onnellinen sellainen.

Keväällä 1957 olin matkustanut junalla Pietarsaaresta Nars Oy:n matka-asentajana kaivamaan Lahden Vesijärveen jäteputkea. Työ oli vaikea. Kirvesmiehet olivat rakentaneet ponttilankusta halkaisijaltaan noin 80-100 cm ja ja pituudeltaan noin 300 m pitkän putken, jossa oli metallivanteita noin metrin välein. Järven jäähän sahattiin pitkä railo ja tuosta railosta tasasin kaivinkoneella järven pohjaa, jotta jätevesiputki saatiin laskettua järveen tasaiselle alustalle.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko jätevesiputki vanteineen vielä Vesijärvessä? Ja kuinka kauan putkesta laskettiin jätteet järveen?

Työn valmistuttua oli ehdittävä aamulla junalle ja matkalle viikonlopun viettoon takaisin kotiin Pietarsaareen. Harmikseni myöhästyin Lahdessa junasta kolme minuuttia ja juna, johon minun olisi ollut vaihdettava, olisi ollut Kuurilan toinen onnettomuusjunista. Harmitus vaihtui hämmennykseen, kun matkasimme Kuurilassa onnettomuuspaikan ohi seuraavana päivänä. Radan varsi oli täynnä junien yhteentörmäyksen aiheuttamaa romua. Erityisesti mieleeni jäi radan sivuun kaatunut valtava Ukko-Pekka veturi ja huoli siitä, miten paljon menehtyneitä saattoikaan olla.

Kolme minuuttia saattoi pelastaa minut. Elämä on pienestä kiinni.

kirjoittanut: Vilho Salo


Vesijärvi, suurten tunteiden tyyssija

Olen syntynyt Lahdessa, Jalkarannassa, 1970-luvun alkupuolella. Vesijärvi on ollut lapsuudesta asti minulle paikka, jossa viihtyä, uida, rauhoittua, surra ja selvittää tunteita silloin, kun on ollut vaikeaa. Lapsuudessa riemua toi kesäiset uimaretket ja talvella hiihtäminen vesijärven jäällä Myllysaaren kupeessa. Se oli seikkailua ja jännittävää. Tulipahan serkkutytön kanssa kerran lapsena eksyttyäkin Vesijärvelle hiihtoreissussa. Siinä sitä riitti huolta perheillemme, kun meitä etsittiin moottorikelkalla pimentyvässä illassa ympäri Vesijärveä. Lopulta me tytöt löysimme itsemme Messilän rannasta, josta osasimme kulkea jalan sukset kainalossa teitä pitkin kotia.

Aikuisvuosina Vesijärven merkitys on vain kasvanut. Vesijärven rannalla ja satamassa olen tavannut ystäviäni ja viettänyt kesällä aikaa sukulaisteni kanssa. Valokuvausharrastuskin on usean vuoden ajan jo vetänyt Vesijärven rantojen puoleen kuvaamaan. Valokuvaus ja Vesijärvi ovat suorastaan intohimoni. Vesijärvi eri vuodenaikoina, eri vuorokauden aikoina on ehtymätön kuvauskohde.

Suurimman merkityksen Vesijärven kauneuteen koin kymmenen vuotta sitten, kun sairastuin vakavaan syöpään, lymfoomaan. Sairastin sitä seitsemän vuotta ja aina kun hoitojen välissä kykenin, lähdin mietiskelemään Vesijärven rannoille kamera mukanani. Kauniiden kuvien lomassa, syntyi paljon runoja, joita kirjoitin muistiin. Vesijärvi inspiroi ja antoi henkisesti voimaa jaksaa elää sekä taistella syöpää vastaan silloin, kuin olin luovuttamassa.

Erään kerran syntyi seuraava runoni:

Rantaan kuljen hiljaiseen,
katsettasi muistelen.
Silmissäsi näin kyyneleen,
toisen poskellesi vierineen.
Kun suru surun kohtaa,
ei sanoja sanoa voi.
Se on kuin suruvirsi,
joka sielussani soi.

kirjoittanut: nimimerkki Toipuminen


Vesijärvi muistojeni aarrearkussa

Sinä, Vesijärvi, olet kulkenut mukana elämäni iloissa ja suruissa.

Sinun rannoillasi äitini tuuditti minut uneen. Sinun hiekastasi tein hiekkakakkuja aurinkoisina kesäpäivinä lokkien kirkuessa sinisellä taivaalla.  Sinun syleilyssäsi otin ensimmäiset haparoivat uintiliikkeeni ja lotrasin vettä ämpäristä toiseen lapsuuteni kesistä nauttien. Mamma antoi minun juosta kesäaamuina suoraan sängystä pyjama päällä laiturille ja hypätä syliisi.

Sinä olet nähnyt myös luopumisen tuskan. Kun rannoillasi on ollut hiljaista eikä tuttuja askeleita olekaan enää kuulunut. Kun ei ollutkaan enää mammaa, äitiä ja isää ja rantasi oli autio. Aaltosi löivät rantahiekkaan harmaina ja surullisina enkä minäkään voinut iloita  niinkuin iloitsin lapsuuteni huolettomina kesinä.

Pikku hiljaa löysin sinut uudelleen. Rakastuin ja rakastin  ja sinä sait rakkauteni ihastumaan myös sinuun. Vietimme äärelläsi ihania nuotioiltoja täysikuun tehdessä päällesi kimmeltävän kuunsillan ja aloimme raivata metsittynyttä rantaasi nähdäksemme taas kauneutesi, jonka lapsuudestani muistin.

Remontoimme, rakensimme ja – näimme harmaahaikaran. Minä vuorostani tuuditin  pientä poikavauvaa uneen katsellen joutsenpariskuntaa, joka ylpeänä kaitsi omaa jälkikasvuaan. Taivas ylläsi oli yhtä kirkkaan sininen, laineesi yhtä suloiset kuin lapsuuteni kesinä.

Polskimme vilvoittavassa vedessäsi ilakoiden ja leikimme samoja leikkejä kuin lapsuudessani.

Olen varttunut äärelläsi, kasvattanut poikani tuntien tuoksusi. Ehkäpä jonain päivänä pieni tyttö tai poika tekee rannoillasi hiekkakakkuja mummon katsellessa vierellä. Lokkien kirkuessa sinisellä taivaalla järvenselkäsi yllä. Liittäen sinut sukupolvien pitkään helminauhaan.

kirjoittanut: nimimerkki Harmaahaikara


Lapsuuden muistoja Vesijärveltä

Isäni, Timo Kulju, oli innokas nuori yrittäjä 1950-luvun puolivälissä.  Hän osti v. 1957 huoltoaseman ja kioskin silloisessa Moottorirannassa (nyk. Vene-Tauriainen). Perheemme asui kesät kioskin takahuoneessa, jossa oli kotoisa makuuhuone. Lisäksi oli pieni keittiö, jonka läpi kuljettiin kioskin tiskille myymään jäätelöä, virvokkeita, tupakkaa ja karkkia sekä ottamaan maksu polttoaineostoista. Bensan myynti lahtelaisten moottoriveneisiin oli päätehtävä kioskillamme.  Tuosta kioskista tuli koko perheelle kesäinen elämä kymmenen vuoden ajaksi.  Lukuisat lahtelaiset tulivat pikkutytöllekin tutuiksi heidän suunnistaessaan venelaitureista mökeilleen tai saariin.  Polttoaineen tankkaus oli yleensä jossain vaiheessa tehtävä.  Isäni oli todellinen moniyrittäjä palvellessaan ihmisiä.  Milloin tarvittiin moottoriin huoltoa, milloin sukeltajaa veneen lastauksessa vahingossa pudonneita esineitä etsimään, milloin korjattiin potkuria, milloin nostettiin vene talviteloille. Hänellä oli yleensä konstit.  Edelleen tunnen lapsuudesta lämpimiä muistoja, kun haistan bensan hajun jossain satamassa. Niin monet kerrat sain täyttää ihmisten kanistereita tai perämoottorien tankkeja. Myös laskutaitoni sai oivaa harjoitusta, kun paperilla laskin yhteen ostoksia. Siihen aikaan lapsityövoiman käyttöä ei katsottu haitalliseksi, vaan koko perhe otti osaa omalla panoksellaan. 

Naapurina oli Teivaanmäen kupeessa kaupungin puhdistamo, josta sopivalla säällä saatiin vähemmän miellyttävät tuoksut.  Eivät ne lasta haitanneet. Me leikimme aallonmurtajan kivillä, soudimme pikku jollalla vanhan sahan edustalla korkkiliivit päällä.  Iltaisin menimme koko perhe uimaan allonmurtajan päähän, koska siellä vesi oli puhtaampaa. Jossain vaiheessa isäni osti kai partiolaisten vanhan katamariinin ”Tahu-Tahun”, johon hän rakensi telttasaunan. Perämoottorin avulla seilasimme iltaisin saunomaan Vesijärven selälle.  Oli jännää sukeltaa järveen keskellä selkää.  Ohi saattoi kulkea niin pikku veneitä kuin matkustajalaivoja; Suomi-laiva, Tuulantei tai kantosiipialus Tehi.  Jokaisesta tuli eri kokoiset aallot.

Enonsaareen oli säännöllinen yhteysvene ja joskus me lapset pääsimme tuttujen kanssa retkelle sinne. Yhteysalus lähti omasta ”Enonsaaren laituristaan”.  Tuon laiturin vieressä muistan katselleeni, kun joku hevosmies kävi uittamassa hevostaan laiturin ympäri, suitsista taluttaen. ”Miten hevonen ui”, ihmettelin.

Pursiseuran Myllysaareen liikennöi myös yhteysvene, mutta tuo saari oli tarkoitettu vain seuran jäsenille. Kerran muistan meidät kutsutun sinne. Oli se hieno paikka!

Vesijärven kaislikkorannat olivat isän seuraava yrittäjyyden kohde. Teknisesti keksiliäänä ja taitavana miehenä isä rakensi itselleen ruoppaajan, jolla hän ruoppasi monien yksityisten huviloiden rantoja niin mantereella kuin saarissakin.

Isä oli kiinnostunut kaikesta ja niinpä hän innostui ostamaan 1960-luvun puolivälissä vanhan hinaajan. Se taisi olla ensimmäinen Vesijärvelle rakennettu ”kesämökki” huvialus.  Pulkkila-laiva muuttui Timppa-laivaksi isäni nimen mukaan. Hänet tunnettiin yleisesti ”Kuljun Timppana”. Hän kunnosti laivaa Kilpiön Jussin veneveistämön rannassa Niemen puolella, joka nykyisin on Ankkuri-Ruoriniemi aluetta. Tuolla laivalla sitten vietimme ihania kesäviikonloppuja Vesijärvellä, mutta pääasiassa Päijänteen puolella. Siellä oli puhtaat vedet ja oli suurta päästä sukeltamaan isän kanssa snorkkeleilla ja etsimään aarteita kirkkaan järven pohjasta!

Muistan myös erinäisiä hinauksia, joita tuolla vanhalla hinaajalla isä edelleen teki.  Milloin tuotiin proomulla Vaajakoskella puretun vajan honkahirret, milloin toinen hinaajarunko jostain Jyväskylä-Heinola-Lahti väliltä.

Vääksyn kanavan läpi meno oli lapsena aina yhtä jännittävää. Varsinkin ylöspäin nousu, kun pyörteet tuntuivat hurjilta siellä sulkujen välissä. Isäni oli myös sukeltaja ja kerran hän kuului korjanneen toisen Vääksyn kanavan suluista. Ihmettelin aina miten hän uskalsi sukeltaa tuonne sulkujen syvyyksiin…

Kaikilla järvillä on oma hajunsa. Vesijärvi tuoksuu ihan omalleen, samoin Päijänne. Nyt vanhana on hienoa kokea Vesijärven tuttuus rantoja kävelemällä. Tutut rannat molemmin puolin lahtea ovat kaunista katseltavaa.  Lahden Satamassa olevissa Päijänteen Laivurien laivoissa on monta tuttua nimeä, mutta paljon myös uusia.

Pikku-Vesijärvi on viehättävä kiertää ympäri kävellen. Anja-äitini täyttää pian 88 vuotta ja hän asui lapsuutensa isovanhempiensa luona Pikku-Veskun rannalla Lahden Kesäteatterin vieressä. Isoisä Kalle Salo työskenteli satamassa VR:llä. Papan ja Mummun pihasaunasta sai satamaan tulleiden laivojen miehistö varata saunan ja peseytyä laivamatkan ja urakoitten jälkeen. Lahtelaiset saivat vuokrata papalta myös veneitä, joilla pääsi soutelemaan Pikku-Veskulta Isolle-Veskulle ratasillan ali. Monet suuntasivat Enonsaareen. 

Äitini lapsuusmuistoihin kuuluvat jääkylmät lakanoiden huuhtelut rannan jäähän tehdyssä avannossa.  Samoin hän muistaa eräätkin kerrat pujottaneensa matoja papan pitkään siimaan; kotitalouskalastus oli tärkeää.

Äitini ja isäni seurustelu alkoi Vesijärvellä kanooteilla retkeillen. Isän kanootti oli säilytyksessä tuolla isoisovanhempieni rannassa. Sittemmin äitini oli perustamassa Lahden Vesisamoojia.

Lapsena Vesijärven uimarannat olivat valitettavasti ikävän ruskean sameita. Kerran muistan leikkineeni kioskin edessä olevalla kivikolla ja uimataidottomana kierähtäneeni veteen. Joku lähellä kulkenut silminnäkijä oli ripeä ja sukelsi perään. Kiitos henkeni pelastajalle!

Onneksi nykyään Vesijärven vesi on saatu puhdistettua ja taas on mukava pulahtaa uimaan vaikka Ankkurin rannasta. Eläköön Vesijärvi elinvoimaisena, puhtaana ja monenlaista iloa antavana tulevillekin sukupolville!

kirjoittanut: Maaret Viertiö